Valtuustopuheeni vanhusten palveluista budjettikokouksessa

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut

Ennen valtuuston budjettineuvotteluja me vihreät kokoonnuimme valitsemaan omat tavoitteemme. Vanhusten kotihoidontuen ja omaishoidon lisäresursointi valikoitui yhdeksi tärkeimmistä niistä. Olen iloinen siitä, että tämän tavoitteen merkitys jaettiin myös muissa ryhmissä ja vanhusten kotihoidon tukeen ja omaishoitoon onkin luvassa lisää varoja. Ehdoton enemmistö espoolaisista vanhuksista asuu kotona, kotihoitoon on siis panostettava.

Olen kuitenkin aavistuksen huolissani siitä, että hallituksen rakennepaketin seurauksena laitospaikkoja vähennetään. Vaikka luonnollisesti vanhukset haluavat asua mahdollisimman pitkään omassa kodissaan, niin näen hallituksen päätöksessä myös riskejä. Meidän on huolehdittava siitä, että esimerkiksi ympärivuorokautisia hoivakoteja on jatkossakin niille, jotka eivät pysty enää asumaan kotona.

Kun kotona asumiseen kuitenkin pyritään entistä useammin ja laajassa mittakaavassa, siihen on sijoitettava riittävästi voimavaroja. Juuri siksi päätöksemme lisätä resursseja on niin tärkeä. Ennen kuin laitoshoitoa vähennetään, on kotihoitoa vahvistettava. Helsingin Sanomissa kerrottiin tänään Lappeenrannan kotiutustiimistä. On erinomaista, että myös Espoossa on jo oma kotiutustiimi. Tavoitteena on oltava, että Espoo on yleisesti kotihoidon kehittämisen ykköskuntia.

Omaishoitajien jaksamiseen, vanhusten yksinäisyyden ehkäisyyn ja muistisairaisiin on kiinnitettävä erityistä huomiota. Kuten myös kotihoidon työntekijöiden jaksamiseen ja työn sisältöön. Työntekijät tarvitsevat riittävästi aikaa vanhusta kohden. Ja sitten kun kotona asuminen ei enää onnistu, vanhukselle on löydyttävä muu kodinomainen asumispaikka.

Vanhustenhoidossa on kyse inhimillisten olosuhteiden ja hyvän elämän takaamisesta heille, jotka ovat toisten avusta riippuvaisia. Emme saa kovienkaan säästöpaineiden aikana unohtaa tätä.

Oman toiminnan kehittäminen oltava terveysasemapalveluiden perusta

Helsingin Sanomat ja Länsiväylä kertoivat Espoon sosiaali- ja terveyslautakuntaan 13.11 tulevasta esityksestä. Jos esitys menee läpi, niin jatkossa Espoossa ulkoistetaan lisää terveysasemia. Tällä hetkellä menossa on kolmevuotinen kokeilu, jossa verrataan Kivenlahden nettobudjetoitua, kunnallista asemaa ja yksityisen toimijan (Mediverkko) ylläpitämää asemaa Espoontorilla.

Edellä mainituissa lehtijutuissa kerrotaan Mediverkon asemasta saatujen hyvien kokemusten olevan laajempien ulkoistamissuunnitelmien taustalla.

Mediverkon asema on toiminut nyt 5 kuukautta. Kokemukset tältä ajalta ovat positiivisia ja se on hieno juttu. Viiden kuukauden perusteella Mediverkko selvästi osaa hommansa.

Mutta onko meillä oikeasti tarpeeksi tietoa siitä, kannattaako tältä pohjalta lähteä tekemään varsin massiivia muutoksia? Kun terveysasema on kertaalleen ulkoistettu, sitä ei aivan helposti oteta takaisin omaksi toiminnaksi.

Kokeilun piti kestää kolme vuotta ja sen jälkeen piti tehdä päätöksiä. Se on kestänyt nyt 5 kuukautta. Kokeiluun piti kuulua Itä-Suomen yliopiston tekemä tutkimus. En ole vielä kuullut tästä tutkimuksesta yhtä ainutta sanaa.

Lehtijutuissa terveyspalvelujohtaja sanoo, että Mediverkon hyvien tulosten taustalla ovat kokeneet lääkärit. Tämä ei kerro siitä, kumpi on tehokkaampaa, yksityinen vai julkinen. Tämä kertoo siitä, että terveysasema toimii hyvin, kun siellä on kokeneita lääkäreitä.

Ei ole mitenkään selvää, että yksityiset toimijat saavat houkuteltuaan palkkalistoilleen kokeneita lääkäreitä. Osa vuokralääkäripalveluiden kustannuksista on ollut seurausta siitä, että vuokralääkärit ovat usein olleet nuoria ja kokemattomia lääkäreitä, jotka luonnollisesti tekevät enemmän lähetteitä erikoissairaanhoitoon. Näiden lähetteiden kustannukset näkyvät tänä vuonnakin Espoon maksamissa erikoissairaanhoidon kuluissa HUS:lle. Mediverkon asemalla on nyt ollut selvästi kokeneempia lääkäreitä kuin Kivenlahden vertailuasemalla ja se näkyy tuloksissa. Tämä ei kuitenkaan kerro siitä, tulisiko näin tapahtumaan jos terveysasemia ulkoistettaisiin laajemmin ja pidemmälle aikavälille. Viiden kuukauden raportin perusteella Mediverkon asemalla on myös ollut isompi vaihtuvuus kuin terveysasemilla keskimäärin.

Tilastojen mukaan Mediverkon aseman jonot myös lähenevät muiden asemien jonoja.

Tuntuu, että olemme tekemässä sosiaali- ja terveyslautakunnassa ensi keskiviikkona varsin isoa päätöstä varsin vähillä tiedoin. Päätöksen pohjana olisi mielestäni ehdottomasti pitänyt olla hieman enemmän ja monipuolisemmin materiaalia kuin kokemukset näistä ensimmäisistä viidestä kuukaudesta.

Jos esitys menee läpi, se ei saa tarkoittaa sitä, että ulkoistaminen (päätöksen toteuttaminen, hallinta, valvonta) vie voimavaroja kunnan oman terveysasematoiminnan kehittämisestä. Eikä sitä, että ulkoistamisesta tulee jonkinlainen automaatti eli ensiksi oman toiminnan kehittämiseen ei panosteta riittävästi, toimintaa kurjistuu siksi ja sitten asia päätetään "ratkaista" ulkoistamalla aseman toiminta.

Oman toiminnan kehittäminen on välttämätöntä myös siksi, että kunnalla säilyy vastuu terveysasemapalveluiden järjestämisestä. Meidän on osattava järjestää ne hyvin.

Sinänsä itselleni on edelleen mysteeri, miksei kunta pystyisi siihen mihin yksityinenkin. Kyse on samasta työstä ja samoista potilaista. Kunnan oman toiminnan kehittämisestä on myös positiivisia esimerkkejä. Jos resurssit halutaan laittaa siihen eikä ulkoistamisen suunnitteluun, asioita saadaan kyllä aikaan.

Lastensuojelun asiakasluvuista

Viikonloppu kului lueskellessa valtuuston ja sosiaali- ja terveyslautakunnan kokousmateriaaleja. Yhdessä näistä ilmenevät seuraavat asiat. Espoolaista lapsista 7,5% oli jossain vaiheessa vuoden 2012 aikana lastensuojelun asiakkaina.

Mutta: alle puolella tuosta ryhmästä todettiin selvityksen jälkeen lastensuojelutarve.

Viime vuosien voimakas kasvu lastensuojeluntarpeessa selittyy ainakin osittain lakimuutoksella, joka on madaltanut ilmoituskynnystä ja lisännyt siten ls-ilmoituksia.
[Ja ihmiset, tehkää ennemmin se lastensuojeluilmoitus kuin olkaa tekemättä, jos epäilette lapsen kaltoinkohtelua. Parempi "turha" ilmoitus kuin apua vaille jäänyt lapsi.]

Huomionarvoista on myös, että lastensuojelun asiakkaana olevista lapsista lähemmäs 30%:lla on maahanmuuttajatausta.

Lastensuojelun asiakasmäärän kasvuun on siis useita syitä.

Osa perheistä päätyy lastensuojelun asiakkaiksi myös siksi, että kevyempiä tukimuotoja ei ole ollut saatavilla. Lapsiperheiden perhetyötä ei ole tarjottu perheisiin, joissa on kouluikäisiä lapsia. Tämä on selkeä epäkohta, myös muissa kuin pikkulapsiperheissä koetaan kriisejä. Jos lasten ja nuorten mielenterveyspalvelut eivät toimi, myös tämä aiheuttaa painetta lastensuojeluun.

Myös lapsiperheköyhyys on kaksinkertaistunut 2000-luvulla. Huono taloudellinen tilanne ei tietenkään suoraan aiheuta lastensuojelun tarvetta, mutta köyhyys on suuri stressitekijä ja pienituloisuus saattaa altistaa syrjäytymiselle.

Lastensuojeluntarpeen ehkäisy on joka tapauksessa tärkeää ja se vaatii toimia useammalla eri yhteiskunnan sektorilla (maahanmuuttajaperheiden tukeminen ja kotouttaminen, terveyspalvelut, varsinkin kouluterveydenhuolto ja päihde- ja mielenterveyspalvelut, kevyemmät perheiden tukimuodot, väkivallan vastainen työ, työ- ja elinkeinopolitiikka...).

Ajoissa auttaminen on paitsi inhimillisesti oikein, myös kustannustehokasta.
Yhden lapsen laitossijoitus maksaa vuodessa noin 90 000 euroa. Samalla rahalla saa esimerkiksi 1000 tapaamista sosiaalityöntekijän kanssa, 400 käyntiä nuorisopsykiatrian poliklinikalla, 3000 tuntia kotipalvelua ja 7 vuotta intensiivistä perhetyötä. (Lähde THL)

Lopuksi linkki espoolaisten hyvinvoinnin tila -dokumenttiin. Paljon kiinnostavaa tilastotietoa.

Subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta ja kestävyysvajeesta

Subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta on jälleen noussut keskustelua Aamulehden tämänpäiväisen jutun seurauksena. Jutusta voi saada toisen vaikutelman, mutta Vihreät ovat perinteisesti kannattaneet subjektiivista päivähoito-oikeutta ja haluan, että kannattavat jatkossakin.

Kyseisessä lehtijutussa subjektiivinen päivähoito-oikeus kytkettiin julkisen talouden kestävyysvajeeseen. Arviot kestävyysvajeen suuruusluokasta vaihtelevat välillä 0,5-8% BKT:sta arvioijasta riippuen. Yleensä puhutaan vähintään 4% vajeesta. Vuodesta 2008 alkaen Suomen valtion velkaantuminen on kiihtynyt ja ongelma on joka tapauksessa todellinen ja ratkaisuja on löydyttävä.

Ratkaisut on kuitenkin laitettava tärkeysjärjestykseen.
Subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen puuttuminen ei ole yksi niistä.

Aamulehden jutussa mainittiin klassinen asetelma. Kaksi työtöntä, jotka vievät lapsensa hoitoon, vaikka ovat itse kotona.

Kuinka monta työtöntä pariskuntaa te tunnette, siis sellaista pariskuntaa, jonka lapset ovat päivähoidossa? Tarkennan vielä: työtöntä pariskuntaa, kahta ihmistä, jotka eivät edes etsi töitä ja jotka voisivat kaikin puolin hyvin hoitaa lapsensa itse kotona? Tunteeko joku yli 5? Yli 50? Ratkaistaanko näiden ihmisten päivähoito-oikeuteen puuttumalla miljardien eurojen suuruinen kestävyysvaje?

On todennäköisesti jopa vahingollista, jos esimerkiksi työttömän maahanmuuttajapariskunnan lapsi ei saisi olla päivähoidossa oppimassa kieltä ja kasvamassa suomalaiseen yhteiskuntaan. On myös perheitä, joissa vanhempien työttömyyden taustalla on päihde- ja/tai mielenterveysongelmia ja joskus näiden perheiden kohdalla on parempi, että lapset jo vanhempien väsymyksen takia ovat kokopäiväisesti hoidossa. Ja ne muut tilanteet: niitä perheitä ei ole niin paljon, että puhuttaisiin samanlaisista mittaluokista kuin esimerkiksi työkyvyttömyyseläkkeiden kohdalla.

Jos pelkkiä mielenterveysperusteisia eläkkeitä saataisiin vähennettyä 20%, niin kestävyysvajeesta häviäisi muutama miljardi. Työurien pidentäminen 2.5:lla vuodella toisi toiset kaksi miljardia. Kyse on isoista asioista, kauanko ja paljonko koko väestö tekee töitä ja kauanko pysymme toimintakykyisinä ikääntyessämme. Kyse on siitä, miten mielenterveyden ongelmia ja tuki-ja liikuntaelinsairauksia hoidetaan, miten työhyvinvointia ja hyvää johtamista edistetään, miten hoidamme vanhuksemme ja kasvatamme lapsemme terveiksi ja työkykyiksi. Miten nostamme ajoissa eläkeikää ja kykenemme nostamaan myös todellista eläkeikää, jotta kestävyysvaje ei pahene ja edessä on lopulta hankalia hätäratkaisuja.

Subjektiivinen päivähoito-oikeus on esimerkki tilanteesta, jossa vaikeaa asiaa yritetään purkaa tarttumalla konkreettisiin asioihin huonolla seurauksella. Konkretiaa tarvitaan, mutta asioiden mittaluokka on muistettava. On paljon vaikeampi sanoa, miten työllisyysastetta nostetaan kuin sanoa, että työttömien vanhempien oikeuksiin pitää puuttua. Vaikka toinen koskisi koko kansaa ja toinen olisi marginaalinen asia.

Valtio ei ole yritys

20.6.2013 ilmestyneen Kauppalehden debatti-osiossa oli Suomen Strategisen Johtamisen Seuran kunniajäsenen kirjoitus. Teksti käsitteli enimmäkseen yritysten strategisen osaamisen puutteita, mutta varsinkin viimeinen kappale on omistettu valtion strategiselle johtamiselle:

"Aivan oma lukunsa ansaitsee Oy Suomi Ab:n strateginen ajattelu. Yhteiskunta ja sen eri tasot ovat täynnä ristiriitaisia elementtejä. Strategia ei ole koskaan tasajakoa, vaan kovia valintoja eri vaihtoehtojen välillä ja niiden määrätietoista toteuttamista. Ylidemokratisoitunut ajattelu ja jatkuva jargon tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta ja hyvinvointiyhteiskunnasta ei auta saavuttamaan kansakunnalle kilpailuetuja. Tarvitaan kovia -ja kipeitäkin- päätöksiä ja näiden päätösten kurinalaista käytäntöön viemistä."

Minua aina häiritsee kun joku mainitsee sanaparin Oy Suomi Ab. Kyseisessä kirjoituksessa näin tapahtuu joka kerran Suomesta puhuttaessa. Mutta eihän valtio ole yritys! Valtionjohdossa ja yritystoiminnassa on tietenkin joitain samoja piirteitä, kuten että on tärkeää, että pidemmällä aikavälillä tulot ja menot ovat tasapainossa ja että on kilpailukykyä (maailman) markkinoilla. Mutta valtio on kuitenkin valtio, sen perimmäinen tarkoitus ei ole tehdä voittoa, vaan järjestää palvelut kansalaisilleen ja niin edelleen.

Jos yrityksessä pitää tehdä leikkauksia toimintaan, niin yleensä keskitytään vähemmän tuottaviin yksiköihin. Myös valtiossa voidaan ajatella esimerkiksi lapsiin ja koulutukseen panostamista investointeina, mutta on ajateltava myös sitä, mikä on inhimillistä, oikeudenmukaista ja niin edelleen.
On totta, että julkisella sektorilla on jo otettu käyttöön paljon yritysmaailmasta tuttuja käytäntöjä. Mielestäni on aina pohdittava, milloin ne ovat aidosti hyödyllisiä eikä vain kopioida jotain ideaa mahdollisesti erilaisesta toimintaympäristöstä.

Esimerkiksi lääkäreiden tai opettajien tulospalkkaukseen sisältyy tai tulisi todennäköisesti sisältymään tiettyjä ongelmia. Jos lääkäreille maksetaan hoidettujen potilaiden määrästä, on teoriassa olemassa riski, että mahdollisimman moni saa kyllä hoitoa, mutta hoito ei ole enää yhtä tuloksellista, koska aikaa potilasta kohden käytetään vähemmän. Välillä on puhuttu, että lääkäreille tulisi maksaa väestön pitämisestä mahdollisimman terveenä. Miten tämä suhteutuu asuinalueiden välisiin terveyseroihin, tuleeko ne huomioida? Jos eroja ei huomioitaisi ollenkaan, niin lääkäreiden kannattaisi tässä mallissa hakeutua töihin terveysasemalle, jonka alueen väestö on mahdollisimman tervettä.

Myös oppimistuloksiin vaikuttaa perhetausta. On välillä hämmentävää kuulla, että jossain Espoon koulussa olisi poikkeuksellisen hyvät opettajat. (Keskustelussa Tapiolan koulun väistötiloista on välillä sivuttu tätä.) Uskon, että kaikissa espoolaisissa kouluissa on erittäin hyvät opettajat. Suomessa on yleensä hyvät opettajat, koska koulutus on korkealaatuista ja opettajaksi on vaikea päästä. Oppilaspohjissa on sen sijaan eroja. On selvää, että jos esimerkiksi asuinalueella asuu paljon maahanmuuttajia, niin myös lukio- ja korkeakoulutukseen hakeutuu vähemmän oppilaita. Ylipäätänsä koulutus periytyy edelleen Suomessa yllättävän vahvasti. Oppimistuloksiin vaikuttaa niin moni asia, että opettajien tulospalkkaus kaikkine mahdollisine muuttujineen tuntuu huonolta ajatukselta.

Yllä siteeratusta mielipidekirjoituksesta tulee sellainen olo, että talous on isäntä eikä renki. Aivan kuin valtio pitäisi valjastaa edistämään talouskasvua eikä talouskasvu kansalaisten hyvinvointia.

Mielestäni juuri nyt pitäisi puhua siitä, miten talous palvelee hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämistä eikä että miten hyvinvointiyhteiskunta vaikeuttaa tietynlaista talouspolitiikkaa. Jutusta tulee sellainen olo, että hyvinvointiyhteiskunnalla ei ole arvoa vaan se on pikemminkin ongelma. Kun resurssit todennäköisesti vähenevät lähitulevaisuudessa (verotulot laskevat, mutta palvelujen tarve ja terveydenhuollon kustannukset kasvavat), niin olisi puhuttava paitsi siitä, miten työllisyys saadaan nousuun ja siitä, mikä kaikki on erityisen tärkeää (itse lähtisin ensimmäisenä leikkaamaan ympäristölle haitallisista tuista), niin myös siitä, miten hyvinvointia pystytään ylläpitämään nykyistä heikommassa taloustilanteessa.

Pohjoismaisen hyvinvointivaltion säilyttämisen tulisi olla kaiken strategisen ajattelun ja poliittisen toiminnan lähtökohta. Tämä yhteiskuntamalli on ollut Suomen menestyksen tae historiassa ja toivottavasti se on myös tulevaisuudessa. Esimerkiksi hyvinvointivaltion periaatteisiin kuuluva maksuton korkeakoulutus on mahdollistanut sen, että opintoihin hakeutuvat soveltuvimmat, eivät varakkaimmat kuten joissain muissa yhteiskuntajärjestelmissä. Tämä on strategisesti järkevää.

Lisää lähidemokratiaa?

Tästa linkistä aukeaa kerrassaan kiinnostava esimerkki lähidemokratiasta. Reykjavikilaisen kaupunginosan asukkaat saavat itse päättää, rakennetaanko heidän kotikulmilleen esimerkiksi uusi leikkipuisto tai viheristutuksia tai minne pitäisi lisätä katuvaloja? Asukas tietää budjetin ja voi sen pohjalta valita haluamansa hankkeet. Eniten ääniä saaneet hankkeet toteutetaan.

Voisiko vastaava toimia Suomessa esimerkiksi niin, että äänestys järjestettäisiin kahden tai neljän vuoden välein? Jos ei, miksi ei?

Olen välillä itse suhtautunut aavistuksen skeptisesti erilaisiin lähidemokratia- ja paikallisen tason vaikuttamista lisääviin hankkeisiin juuri siksi, että niissä asukkailla ei ole ollut budjettivaltaa. Ilman taloudellisia vaikutusmahdollisuuksia asukasfoorumeista yms saattaa tulla vain keskustelukerhoja. Parhaimmillaan ne tietenkin voivat saada asuinalueen äänen kuuluville laajemmin kunnan päätöksenteossa. Kaikista mieluiten antaisin budjettivallan kuitenkin suoraan asukkaille Reykjavikin malliin. 

Olen herännyt miettimään paikallisdemokratiaa myös siksi, että olen mahdollisesti meidät varajäsenet mukaan lukienkin valtuuston ainoa kivenlahtelainen. Aivan kaikki valtuutetut ja varavaltuutetut eivät ole ilmoittaneet kotipaikkaansa, joten pieni mahdollisuus on olemassa, että myös joku muu on Kivenlahdesta.

Kaupunkia pitää tietenkin kehittää kokonaisuutena, mutta olen huomannut, että paikallistuntemustakin tarvitaan. Tietyn kaupunginosan edustaja pystyy esimerkiksi hahmottamaan oman terveysaseman merkityksen tai kaupunginosan liikenneyhteydet ja kehityskohteet. Itse koen olevani ensisijaisesti sosiaali- ja terveyspoliitikko, mutta hyvää sosiaalipolitiikkaa tehdään myös luomalla elinympäristöjä, joissa on turvallista liikkua ja hyvät urheilumahdollisuudet sekä viheralueita virkistäytymiseen.

On harmillista, että valtuuston kokoonpano on maantieteellisesti niin epätasainen. Huomattava osa valtuutetuista on Etelä-Espoosta ja alueen kokoon nähden Espoonlahdesta on harvinaisen vähän valtuutettuja. Esimerkiksi omalla kivenlahtelaisella äänestysalueellani äänestysprosentti jäi alle viidenkymmenen. Voisiko siis edellä mainittu lähidemokratiamalli lisätä osallistumista ja kiinnostusta oman alueen asioihin?

Vaihtoehtoja vastikkeettomuudelle?

Mietin tänään sitä, miten joistain sosiaali- ja terveyspoliittisista aiheista on vaikea edes keskustella. Yksi näistä on toimeentulotuki ja sen kehittäminen. Heikki Hiilamo lausui Kuntalehdessä ajatuksiaan siitä, miten nuorten pitäisi olla ensisijaisesti työssä tai koulutuksessa toimeentulotuen saamisen sijaan. Hililamon pohdinnasta nousi jälleen jonkinlainen myrsky vesilasissa. Mielestäni on kiinnostavaa, millainen tabu toimeentuloturvan vastikkeettomuus on. Voi hyvin olla, että nykyinen käytäntö on paras mahdollinen ja kaikki muutosyritykset aiheuttaisivat uusia ongelmia. Kaikesta pitää silti voida puhua ja etsiä parasta mahdollista ratkaisua. 

Otetaan lähtökohta. Osa nuorista tarvitsee aidosti toimeentulotukea. He eivät ole toistaiseksi päässeet töihin tai koulutukseen tai työstä saatava palkka on niin pieni, että se ei kata elinkustannuksia. Osalla on mielenterveysongelmia, jotka voivat olla niin vaikeita, ettei työnteko onnistu. He tarvitsevat kuntoutusta.

Mutta on myös nuoria, jotka nostavat toimeentulotukea, eivätkä edes pyri koulutukseen ja työhön. Tässä ryhmässä on ihmisiä, jotka ovat valinneet työelämän ulkopuolella olemisen omasta halustaan. "Oma tahto" on tosin suhteellinen käsite, syyt toimia näin ovat kirjavia. Osa heistä ei ole saanut edes kotoa työnteon mallia tai minkäänlaista päivärytmiä. Mutta teoriassa heillä ei ole estettä osallistua koulutukseen tai työelämään. Onko olemassa hyvää syytä, miksi tämän ryhmän on annettava olla koulutuksen ja työelämän ulkopuolella? Tällä ryhmällä on todettu oleva riski syrjäytyä pysyvästi (syrjäytymisellä tarkoitan tässä yhteydessä työn ja/tai koulutuksen puuttumista, itse kaikki heistä eivät välttämättä koe olevansa syrjäytyneitä.) Toimeentulotukimenot kasvavat jatkuvasti, monissa kaupungeissa varsinkin nuorten osalta. Osasyynä on tietenkin taloustaantuma ja työttömyyden kasvu. Nuorisotakuun pitäisi kuitenkin mahdollistaa kaikille jokin opiskelu-, työ- tai harjoittelupaikka. Jää nähtäväksi, tapahtuuko näin.

Hiilamon ohella ainakin muutamat muut henkilöt ovat pohtineet erilaisten palkkatukien/työmarkkinatuen maksamista toimeentulotuella olevan nuoren palkkaavalle yritykselle, järjestölle tms nuorelle maksettavan toimeentulotuen sijaan. Näen tässä ison riskin ei-toivotun matalapalkkajärjestelmän kehittymiselle, mutta en pidä ajatusta täysin huonona. Palkkatukiahan on jo nyt käytössä. On kuitenkin todellinen ongelma, että monella ammattialalla palkka on niin matala, että varsinkaan isoissa kaupungeissa se ei riitä elinkustannuksiin. Tämä on yksi syy toimeentulotuen käyttöön. 

Toimeentulotuki maksetaan kunnan kassasta, vaikkakin valtio palauttaa siitä kunnalle myöhemmin osan. Voisiko esimerkiksi alle 25-vuotiaiden lapsettomien nuorten surjäytymistä pyrkiä ehkäisemään vaatimalla noin 20-25 viikkotunnin työskentelyä kunnalla? Järjestelmän kehittäminen vaatisi kunnilta isohkoa panostusta ja olisin valmis kannattamaan mitään tällaista kokeilua vain, jos seuraavat ehdot täyttyisivät.

-"Toimeentulotukinuorten" tekemä työ ei vähentäisi kunnan muita työpaikkoja, siitä ei vahingossakaan tulisi "kunnan matalapalkkasektori"
-Ihmiset, joilla ei aidosti ole edellytyksiä tehdä yhtään minkäänlaista työtä, kyettäisiin erottelemaan esimerkiksi lääkärin todistuksella
-Systeemi otettaisiin käyttöön vasta esimerkiksi 6kk tai 12kk toimeentulotuen nostamisen jälkeen. Toimeentulotuen hakijalla on ollut aikaa lukea esimerkiksi pääsykokeisiin
-Työn ei pitäisi olla rangaistusluonteista eli ei ole tarkoitus siirtää armeijatyylisesti lumikasaa paikasta toiseen
-Kyseisille nuorille tarjottaisiin myös psykologista tukea ja ammatinvalintaohjausta.

Täysin aukoton systeemi ei mitenkään voisi olla ja varsinkin se, miten pitäisi toimia niiden henkilöiden kanssa, jotka eivät saapuisi töihin tai jotka eivät käytännössä tekisi yhtään mitään, jää tässä vaihtoehdossa avoimeksi. 

Mutta jos tällaisen järjestelmän kehittäminen olisi jotenkin mahdollista, niin pitäisikö se jättää kehittämättä? Onko pohdinta toimeentulotuen muuttamisesta tietyn ikäryhmän osalta vastikkeelliseksi automaattisesti kovaa ja eriarvoistavaa puhetta? Tiedostan, että lain muuttaminen tietyn ikäryhmän osalta voidaan nähdä epätasa-arvoa lisääväksi ja se perustelu, että laissa on jo nyt poikkeuksia alle 25-vuotiaiden osalta, ei ole loogisesti kestävä. Myös nykytilanne voi olla virheellinen. Mutta onko paras vaihtoehto se, että toimeentulotuki mahdollistaa työn ja koulutuksen ulkopuolelle jäämisen? Toimeentulotukimenoilla on myös muuta käyttöä kuntataloudessa. Iso osa menee tietenkin todelliseen tarpeeseen, mutta jokainen miljoona, joka voitaisiin käyttää toisin, voitaisiin todellakin käyttää toisin. Tilanteessa, jossa verotulot vähenevät ja huoltosuhde heikkenee, toimeentulotukimenojen kasvu on väistämättä muista sosiaali- ja terveyspalveluista pois. 
Paradoksaalisesti tutkimusten mukaan moni toimeentulotukeen oikeutettu -eli sitä todellisuudessa kipeästi tarvitseva- ei tällä hetkellä hae tukea. Samaan aikaan tukea käyttävät henkilöt, joiden ensisijainen paikka olisi koulutuksessa tai työssä.

Jos joku on jaksanut lukea tänne asti, niin nyt saattaa herätä kysymys, että mitenkäs tämä suhtautuu Vihreiden kansalaispalkkanäkemyksiin? Siten, että edellä mainitun (jos järkevä systeemi onnistuttaisiin kehittämään) ohella olisin valmis kokeilemaan esimerkiksi jossain saman kokoisessa kaupungissa myös kansalaispalkkaa, esimerkiksi Vihreiden kustannusneutraalia mallia. Sitten näiden kokeilujen tuloksia tulisi verrata keskenään + johonkin sellaiseen kaupunkiin, jossa nykysysteemi olisi käytössä ja tietenkin suhteuttaa yleiseen työttömyys- ja taloustilanteeseen. Mikä järjestelmä vähensi syrjäymistä tehokkaimmin? Mistä syntyi eniten kustannuksia suhteessa hyötyyn kunnille ja valtiolle? Miten eri järjestelmät vaikuttivat ihmisten käyttäytymiseen ja hyvinvointiin?

No man is an island

26.2.2013 Helsingin Sanomissa julkaistu kolumni Johda sinä itseäsi herätti ajatuksia.
Kirjoittajan mukaan "jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan". 

Kirjoitus perustuu positiivisen psykologian ja kognitiivisen lähestymistavan perusajatuksiin siitä, että ihminen voi vaikuttaa omiin ajatuksiinsa ja valita suhtautumistapansa asioihin. Kirjoittaja kertoo, että ainaisen murehtimisen ja muiden tai yhteiskunnan syyttämisen sijasta olisi syytä katsoa peiliin ja opetella vaikuttamaan omaan mielialaansa tai kuten kirjoittaja sanoo, johtamaan itse itseään. Hän itse oli hyötynyt sellaisista teeseistä kuin "Päästä irti - älä haudo vihaa sisälläsi." "Ole kiitollinen - keskity hyvään." "Anna anteeksi - älä anna kokemasi vääryyden haitata itseäsi." "Hyväksy se, mihin et voi vaikuttaa. Heittäydy siihen, mihin voit vaikuttaa."

Huomaan tulkitsevani  kolumnin kahdella eri tavalla - joko myönteisesti tai kielteisesti, enkä toistaiseksi pysty valitsemaan suhtautumistapaani. Kielteisen suhtautumisen aiheuttaa erityisesti tämä kappale ja sen lopusta löytyvä johtopäätös: "En usko olevani ainoa, joka kamppailee oman mielen hallinnan kanssa. Ympärillä näkee ihmisiä, jotka paisuttelevat murheitaan, syyttävät joka ongelmasta muita tai ottavat kaiken niin raskaasti, että elämä alkaa ahdistaa. Yhteiskunnassa se näkyy: masennusta, itsemurhia, stressiä, kaikkeen kohdistuvaa vihaa."

Mutta ensiksi ne hyvät asiat: 

On tärkeää tuoda esille sitä, että omiin ajatuksiin, tunteisiin ja toimintatapoihin voi todella oppia vaikuttamaan ja itsestä on tärkeää pitää huolta. Esimerkiksi Depressiokouluissa opitaan niitä keinoja, joilla toistuvia masennuskausia voi yrittää torjua. Puuttua synkkiin ajatuksiin ennen kuin ne saavat vallan. Kirjoittaja on oikeassa siinä, että omien tunteiden ja ajatusten tunnistamista olisi kaikkien syytä opetella jo koulussa sen sijaan, että tämä tapahtuisi vasta ongelmien ilmetessä psykoterapiassa. Kyky käsitellä esimerkiksi vihan tunteita hyödyttää varmasti sekä itseä että läheisiä. 

Sitten ne asiat, mitä jäin kolumnissa hautomaan.

Masennusta sairastaville saatetaan yhä sanoa, että "ota itseäsi niskasta kiinni". Kolumnin voi lukea myös niin, että "kaikki on itsestä kiinni". Masennus on kuitenkin sairaus. Kyllä, yksi hoitokeinoista on oppia vaikuttamaan omiin ajatuksiin, mutta se ei käy aivan niin yksinkertaisesti kuin kolumnissa -ehkä vahingossa- annetaan ymmärtää. Ihmiset eivät myöskään masennu siksi, että "ulko-ovella päälle vyöryy pimeys, jalkakäytävä on jäätikkö ja pysäkillä bussi roiskauttaa loskat nilkoillesi." Näissä on kyse arkipäivän harmituksista. 

Kirjoituksessa mainitaan mielialaa laskevina tekijöinä arkiset ärsytyksenaiheet, mutta siinä ei mainita sitä, että ihmisillä on erilainen elämänhistoria, erilaisia elämänkokemuksia. Erilainen lapsuuden kasvuympäristö. Erilaiset geenit. Erilainen elämänpiiri ja ihmisiä ympärillä. Varallisuuseroja. 

Vaikka kaksi ihmistä kokisi saman tapahtuman (ja osa meistä myös kokee suurempia tragedioita kuin toiset) niin silti heillä voi olla keskenään erilaiset edellytykset selvitä tapahtuman kanssa. Toinen voi esimerkiksi saada paljon enemmän ulkopuolista tukea kuin toinen.

Kolumnin suurin ongelma on mielestäni siinä, että se on kirjoitettu maassa, jossa on vahva yksinpärjäämisen kulttuuri ja usko siihen, että onnistuminen ja epäonnistuminen ovat yksilön itsensä ansiota tai syytä.

Kirjoittajan mainitsemiin masennusdiagnooseihin ja itsemurhien määriin vaikuttaa kuitenkin myös se, että mielenterveysongelmat koetaan häpeänä, vaikeita tapahtumia kohdattaessa niitä ei käsitellä läheisten tai ammattilaisten ja omasta pahasta olosta ei puhuta, koska menestymisen ja pärjäämisen eetos on niin vahva. Lama-aikana itsemurhat vähenevät. Ehkä siksi, että silloin näkyy, että muillakin menee huonosti. 

Kolumnia ovat jakaneet sosiaalisessa mediassa myös hyvinvointivaltioon-ei-niin-innostuneesti-suhtautuvat ihmiset  esimerkkinä siitä, että "jos ihmiset vain ottaisivat vastuun itsestään, emme tarvitsisi erilaisia palveluita".

Itse toivon, että kirjoittaja tarkoitti, että omiin ajatuksiin vaikuttamaan oppiminen on vain yksi keino pitää itsestä huolta. Vaikka olisi kuinka taitava muuttamaan omaa suhtautumistaan, niin muita ihmisiä, ystäviä tai ammattiapua, tarvitaan silti monessa tilanteessa.

Loppukaneettina täytyy vielä sanoa, että luulen maailman tarvitsevan myös ihmisiä, jotka ottavat asiat raskaasti. Jokainen meistä varmaan tuntee ihmisiä, jotka ovat hämmentävän huolettomia, kevyitä, iloisia ystäviä ja vanhempia. Jostain syistä näitä ihmisiä tuntuu usein yhdistävän se, että he eivät lue Hesaria eivätkä ole yhteiskunnallisesti aktiivisia. Jos kukaan ei koskaan ahdistuisi mistään, mikään tuskin muuttuisi, edes silloin kun se olisi tarpeellista.

Opintotukea ei pidä muuttaa lainapainotteiseksi

Viime vuosina Suomessa on jälleen käyty keskustelua opintotuen muuttamiseksi lainapainotteisemmaksi. Ennen 90-luvun alun opintotukiuudistusta opinnot rahoitettiin kokonaan opintolainalla. Sen jälkeen paitsi opintolainan merkitys opintojen rahoituksessa on pienentynyt, niin myös korkeakouluopiskelijoiden määrä ja akateeminen työttomyys on kasvanut. Korkeakouluopiskelijoita on nyt noin 260 000. 70-luvulla heitä oli 25 000.

Uusimman puheenvuoron opintotukiuudistuksesta on käyttänyt Akava, jonka mukaan opintotuki voisi olla opintojen alussa enemmän raha- ja loppua kohden lainapainotteinen. Nopeasta valmistumisesta palkittaisiin niin, että lainaa ei tarvitsisi maksaa takaisin.

Akavan mukaan uusi malli kannustaisi nopeampaan valmistumiseen.

Akavan tavoite on nostaa Suomen työllisyysastetta. Tavoite on tärkeä ja olen itsekin kirjannut ylös asiaan liittyviä ajatuksiani

Erityisesti työkyvyttömyyseläkkeiden määrä tulisi saada laskuun. Pelkästään tällä olisi suuri vaikutus valtiontalouden kestävyysvajeeseen.

Mutta väitän, että lainapainotteisempi opintotuki ei olisi pelkästään yksilöiden, vaan myös yhteiskunnan kannalta huonompi juttu.

Opintolainaa ei nytkään haluta ottaa. Opiskelijat tekevät mieluummin töitä. Tein näin itsekin. Valmistuin vuonna 2008 ilman lainaa. Työnteko ehkä hieman hidasti valmistumista. Toisaalta tein runsaasti ylimääräisiä opintoja. Kirjoitin suurimman osan gradustani ollessani kokopäivätöissä ja valmistuminen yliopistosta ei tarkoittanut arjessa muuta kuin että enää ei tarvinnut opiskella töiden jälkeen. 

Erityisesti humanistis-yhteiskunnallisella alalla opinnot harvoin valmistavat suoraan ammattiin muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Opiskeluaikainen työssäkäynti on paras työttömyysvakuutus aloilla, joissa innokkaita työntekijöitä on paljon enemmän kuin työpaikkoja. Samoilla aloilla palkat ovat alle suomalaisen keskipalkan. 
Esimerkiksi sosiaalialan suunnittelija tienaa noin 2500 euroa, asiantuntija ympäristöjärjestössä 2000-2500 euroa, yläkoulun aineenopettaja 2600 euroa ja tutkija yliopistossa noin 2000 euroa. Jos opintotuki olisi aiempaa lainapainotteisempi, tämä todennäköisesti näkyisi vain siten, että opiskelijat yrittäisivät tehdä entistä enemmän töitä ja valmistuisivat entistä myöhemmin tai sitten yrittäisivät rajatun opintoajan puitteissa uupumuksen uhalla painaa töitä ja opintoja samaan aikaan. Lainapainotteisuus vaikeuttaa myös opintoalan vaihtoa. Oikea ala löytyy usein vasta kokeilemalla.

Mielestäni suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole täysin tunnustettu sitä, että koulutus ei ole (enää) välttämättä tae taloudellisesta menestyksestä. Opintolainaa ei voi perustella sijoituksella tulevaisuuteen. Edelleen korkeakoulutettujen tilastolliset ansiot ovat korkeammat ja työttömyysriski pienempi kuin vähemmän koulutetuilla, mutta en pidä järkevänä sitä, että kaikki korkeakoulutetut niputetaan yhteen. Opettajan ja ekonomin tulokehitys valmistumisen jälkeisinä vuosina on aivan erilainen. 

Tuntuu, että Akavan esityksissä ei huomioida tätä. Järjestön pitäisi kuitenkin valvoa varsin monipuolisesti korkeakoulutettujen etuja.

Akavalla on myös hyviä esityksiä, kuten työelämäyhteistyön lisääminen korkeakouluopinnoissa. 

Tutkimusten mukaan ensimmäinen valmistumisen jälkeinen työpaikka määrittää paljon tulevaa työuraa. Mielestäni liikaakin. On älytöntä, että akateemisesti koulutetun saattaa olla järkevämpää olla hetki työttömänä kuin tehdä koulutusta vastaamattomia töitä, koska työnantajat suhtautuvat epäluuloisesti siivousalalla olleeseen maisteriin.

Mutta suomalaiset työmarkkinat ovat mukautuneet siihen, että vastavalmistuneella korkeakoulutetulla on jo työkokemusta ja työelämässä vaadittavia, opintojen ulkopuolella hankittuja taitoja. Muualla Euroopassa valmistuneiden alkupalkat ovat esimerkiksi matalampia, koska opintojenaikainen työssäkäynti on harvinaisempaa.

En usko, että suomalaiset työnantajat ovat yhtäkkiä aiempaa valmiimpia työntekijöihin, jotka ovat keskittyneet pelkästään opintoihinsa. 

Sen sijaan luulen, että moni opiskelija olisi valmis menemään aiempaa nopeammin töihin, jos vain niitä töitä olisi tarjolla. Siinä vaiheessa kun työmarkkinat vetävät ja valmistuminen parantaa omaa taloudellista tilannetta ja muutenkin elämäntilannetta, niin opiskelijat kyllä haluavat valmistua. Niin kauan kuin riskinä on työttömäksi jääminen, niin on kannattavampaa tehdä lisää opintoja ja opintojen ohessa töitä - mitä enemmistö opiskelijoista tekee. Työskentelevä opiskelija tulee myös yhteiskunnalle edullisemmaksi kuin työtön maisteri.

Nainen on luultua pienempi riski

...työnantajalle.

Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaina 27.1.2013 Suomen Yrittäjänaisten mielipidekirjoituksen, jossa vaadittiin vanhemmuuden kustannusten kattamista verovaroista sen sijaan, että ne jäävät pääsääntöisesti naisten työnantajien maksamiksi.

Naisten työllistymistä vaikeuttaviin asioihin on puututtava. Olen siis sitä mieltä, että Yrittäjänaiset ovat oikealla asialla.

Mutta. Yrittäjänaiset ovat vuosia kertoneet, että yksi vauva maksaa työnantajalle keskimäärin 10 000 euroa. HS:n kirjoituksessa summa oli jo 12 000 euroa. Välillä on puhuttu myös 20 000 eurosta.

Summan suuruus hämmentää minua. Olen ollut itse esimiesasemassa ja nähnyt, että perhevapaiden kustannukset ovat oikeasti murto-osa Yrittäjänaisten ilmoittamasta.

Esimerkiksi tässä Yrittäjänaisten laskelmassa sijaisen koulutusajan palkaksi on laskettu 4000 euroa ja rekrytointikustannukset ovat 1000 euroa. Äitiyslomalle jääneen tilitoimiston työntekijän palkka on ollut 2500 euroa.

Tässä esimerkissä hoitoalan yrityksen työntekijä (palkka 2248 euroa) on jäänyt äitiyslomalle.

Sijaisen perehdytyksen ja lomakorvauksen on katsottu jälleen maksaneen työnantajalle yli 4000 euroa.

Kuinka usein sijaisen perehdytys oikeasti maksaa työnantajalle 4000 euroa? Varsinkaan suorina kustannuksina eli kyse ei ole siitä, että jonkun toisen työntekijän työaikaa menisi perehdyttämiseen. Yhden näkemäni laskelman mukaan sijainen ja raskaana oleva työntekijä olivat yhtä aikaa 2 kuukautta töissä. Onko tämä oikeasti tavallista jollain alalla? Pisin yhtäaikaisesti tietämäni työssäolo on ollut 1 kk ja silloin työpaikan johtaja vaihtui pysyvästi. Jos puhutaan erityisesti naisvaltaisista yrityksistä, niin esimerkiksi kampaamossa tuskin vaaditaan 2kk samanaikaisesti työskentelyä. Luulisi, että myös esimerkkilaskelmissa eli hoitoalalla ja tilintarkastuksessa ei välttämättä vaadittaisi kuukauden yhtäaikaista läsnäoloa poisjäävän työntekijän kanssa. Kyse on yleensä valmiksi koulutetuista ihmisistä, jotka pystyvät perehtymään muutamissa viikoissa tehtäviinsä. Hoitoalalla "keikan heittäminen" eli sijaisuuksien tekeminen useissa eri paikoissa on vielä hyvin tavallista. Koulutuksen kautta hankittu ammattitaito takaa töiden sujuvuuden.

Ajatus siitä, että työnantajalle pitäisi maksaa sijaisen perehdytys verovaroin, on ylipäätänsä ongelmallinen.

Myös tilitoimiston työntekijän vanhempainvapaan ajan lomapalkka ei kerta kaikkiaan voi pitää laskelmassa paikkansa sikäli kuin sitä pitäisi edes laskea mukaan kuluihin, koska työnantaja voi hakea sen KELAlta takaisin.

2500 euroa kuussa tienaavan henkilön vanhempainvapaan ajan lomapalkka (joka siis työnantajan kuuluu maksaa) on Yrittäjänaisten laskelmassa 5369(!) euroa. KELAn internet-sivujen esimerkissä aavistuksen vähemmän eli 25 000 vuodessa tienaavan henkilön vanhempainvapaapäiväraha-ajan lomapalkka on 2000 (koko lomapalkka 2500). KELA korvaa tuon 2000 euroa työnantajalle korotettuna kertoimella 1,26 eli työnantaja sai 2520 euroa. Yrittäjänaisten esimerkissä työnantajan maksettavaksi jäi KELA-korvauksen jälkeen vielä 1761 euroa. Voi tietenkin olla, että korvaustasoa on nostettu sen jälkeen kun laskelmat on tehty, mutta miten ihmeessä tuo vanhempainvapaan ajan lomapalkka on laskettu.

Minua häiritsee myös se, että Yrittäjänaisten kirjoituksista tulee välillä sellainen käsitys, että vanhemmuuden kustannuksia ei tällä hetkellä olisi ollenkaan tasattu.
Kaikki kustannukset eivät oikeasti jää työnantajan maksettaviksi, vaan niistä voi hakea KELAlta korvauksia, kuten yllä mainituista laskelmista ilmeneekin.

Esimerkiksi vuosiloman palkanmaksun takia työnantaja voi hakea KELAlta korvauksia. "Korvausta maksetaan enintään se määrä, minkä työnantaja on työntekijälle vuosilomakorvauksena tai lomapalkkana maksanut." Useimmissa työehtosopimuksissa on palkallinen äitiysvapaa, joka vaihtelee parista viikosta kolmeen kuukauteen. Tältä ajalta työnantaja on oikeutettu saamaan työntekijän äitiyspäivärahan suuruisen korvauksen eli noin 90-70 prosenttia palkasta.

Myös sairaan lapsen hoidosta syntyviä kustannuksia vaaditaan korvattavaksi ja tämä onkin oikeutettu vaade. Tämäkin ongelma tosin hoituisi jo siten, että sairasta lasta jäisi äidin sijaan nykyistä useammin hoitamaan isä, jolloin kustannukset jakautuisivat tasaisemmin. Ei voi olla niin, että vain naiset ovat sellaisissa työtehtävissä, joista voidaan jäädä pariksi päiväksi pois.

Kustannuksia, jotka mahdollisesti vaikuttavat halukkuuteen palkata naisia, siis syntyy kyllä työnantajalle. Niiden mittaluokka vain on tuskin yleensä Yrittäjänaisten ilmoittamalla tasolla.

Varsinkin pienyrittäjälle jo muutamilla tuhansilla euroilla voi olla luonnollisesti suurta merkitystä. Vanhemmuuden kustannuksista on puhuttava ja niihin on haettava parasta mahdollista ratkaisua. Onko kyse verovaroista vai työnantajien (ja työntekijöiden?) maksamista vakuusmaksuista? Sitä odotellessa naiset eivät kuitenkaan hyödy siitä, että kustannuksista puhutaan suurempina kuin ne todennäköisesti usein ovat. Jos kustannuksia lähdetään korvaamaan nykyistä enemmän, on myös syytä pohtia, mitä kustannuksia ja kuinka paljon? Pitäisikö esimerkiksi äitiysvapaan ajan palkan korvaussummaa nostaa?

Estados Unidos según Obama

There is a brief summary in Finnish on Facebook

Yo, como millones otros, estaba mirando la inauguración de Barack Obama de la televisión por la Mañana. Estoy bastante contenta. Obama hablaba por ejemplo sobre los derechos de parejas del mismo sexo ", our journey is not complete until our gay brothers and sisters are treated like anyone else under the law", sobre el cambio del clima " we will respond to the threat of climate change, knowing that the failure to do so would betray our children and future generations"y sobre la securidad social y Medicare "these things do not sap our initiative, their strenghten us" .  

También hablaba sobre los derechos de los inmigrantes. Pues, lo hizo también hace cuatro anos, pero deseo que ahora pase algo. No es fácil para él hacer cambios grandes, porque los republicanos tienen la mayoria en la Cámara de Representantes. Pero ahora los republicanos saben que sin votos de latinos ningún republico no va a ganar un puesto de presidente. Tienen que ser interesados por los derechos de las inmigrantes. Hay aproximadamente 11 millones inmigrantes ilegales en EE.UU. Hay tantas personas quienes han vivido toda su vida en Estados Unidos, han nacido en EE.UU, pero viven sin derechos, porque ya sus padres han llegado como inmigrantes ilegales.

Durante los ultimos cuatro anos he estado varias veces decepsionada de Obama como probablemente todo el mundo. Prometió por ejemplo que va a cerrar Guantanamo, pero pasó nada. Y tantas civiles se han muerto en la guerra contra el terrorismo. Sin embargo me gusta verle como presidente y estoy muy contenta que le eligieron. 

Durante la primera época de Obama la lucha contra el cambio del clima en EE.UU ha avanzado bastante, aunque no sufisientemente. Sin embargo ha puesto algunas nuevas reglas estrictas para disminuir emisiones de carbono y su govierno ha financiado la energia limpia y el desarrollo de la tecnologia limpia. Parece que Mitt Romney piensa en que el cambio del clima es algo cracioso o por lo menos no entiende la situación.  "Obama promised to slow the rise of the oceans. He wanted to heal the planet. I want to help you and your families. " También me molesto mucho los pensamientos de Romney sobre los derechos de las mujeres. "Planned Parenthood, we get to rid of it." Para mi Romney representó el pasado y Obama es una persona quién puede hacer cambios muy importantes. Es una alegria grande que la igualdad parece que ser un valor muy importante para él.  Estoy segura que en el futuro la gente no puede entender como los parejas de mismo sexo llevaron tanto tiempo sin derechos iguales.

Deseo que Obama tome acción en su segunda época y quedará a historia como presidente quién mejoró los derechos de varios grupos y quién verdaderamente comenzó la lucha contra el cambio del clima, pero terminó varias guerras tradicionales.

Räjäytetään Lappi

YLE kertoi 4.1.2013, että kaivoslupia tullaan pian myöntämään entistä enemmän ja nopeammassa tahdissa.

Kaivoslupien myöntämisessä tulisi mielestäni ottaa nyt aikalisä. Kaivosten nähdään lisäävän työllisyyttä alueilla, joilla teollisuuden rakennemuutos on vienyt työpaikkoja. Silti lupia ei tulisi ikään kuin paniikkiratkaisuna myöntää tällä tavoin.

Haluammeko todella jättää Lapin tuleville sukupolville täysin myllerrettynä? Mikä merkitys matkailulla on elinkeinona? Entä luontoarvoilla? Haluammeko todella antaa Suomen mineraalivarat halvalla ulkomaisille yhtiöille? Opittiinko Talvivaarasta mitään?

Tämä kartta antaa käsityksen uusien kaivosten lukumäärästä. Kyse on tuhansista valtauksista.

Monet mineraalit ehtyvät tai loppuvat jopa kokonaan seuraavina vuosikymmeninä. On varmaa, että kaivosyhtiöiden kiinnostus Suomeen ei lopu lähivuosina. Tälläisessa tilanteessa kaivoslupia ei tulisi myöntää ollenkaan vaan odottaa, mikä mineraalien arvo tulee tulevaisuudessa olemaan. Ja jos kaivosten perustaminen koetaan tulevaisuudessa välttämättömäksi, niin se pitää tehdä tavalla, jolla Suomi hyötyy niistä eniten pyrkien samalla minimoimaan ympäristötuhot.

Lupien myöntäminen pitäisi ehdottomasti vähintään jäädyttää siksi ajaksi, että lainsäädäntö saadaan ajan tasalle. Louhimiselle tulisi asettaa vero ja samalla käydä perusteellinen keskustelu luonnonvarojen hyödyntämisen periaatteista Lapissa. Kun kaivostoiminta on kerran aloitettu, seuraukset näkyvät vielä satojen vuosien päästä.

Jostain syystä tällainen protektionismi tai luonnonvaranationalismi kuulostaa nykyään vanhahtavalta.

Kehitysmaissa on kuitenkin paljon kokemuksia siitä, mitä luonnonvarojen myynti ulkomaille tarkoittaa, ja mitkä ovat kaivosteollisuuden seuraukset ympäristölle. On surullista, että Suomessa toimitaan nyt samoin lyhytnäköisen edun tavoittelun nimissä.

Samalla on hämmentävää, että maailmantalouden painopisteen siirtyessä myös alkutuotanto näyttää nyt siirtyvän länsimaihin. Olemme tottuneet lukemaan uutisia, joissa ylikansalliset yhtiöt vievät luonnonvarat sellaisista maista kuin Peru ja Kongo ja valitettavan usein jättävät jälkeensä ympäristöongelmia. Nyt Suomi on siinä tilanteessa, että kaikki mahdollisuudet uusien työpaikkojen syntymiseen halutaan käyttää välittömästi.